Niinhän siinä sitten kävi, että luovuin saamastani asunnosta keskusteltuamme tulevaisuudesta. Mies halusi vielä yrittää ja toki halusin antaa sen mahdollisuuden meille. Onhan meillä paljon kiitollisuudenkin aiheita. Puhuimme hieman tiiviimmin muutaman päivän ajan ja olimme hieman varpaillamme. Positiivistä värettä saattoi aistia kyllä. Mietimme yhdessä, että nyt kun raha-asiat alkavat seestyä, voisimme vielä katsoa, paraneeko olotila muutenkin. Ja ehkä voisimme tehdä vaikka yhteisen matkan jonnekin lämpimään. Katsoa, onko meistä vielä toisillemme. Ja koska tästä ei muille huudeltu, kaikki saivat jatkaa onnellisen tietämättöminä pinnan alla kytevistä asioista? Muistutin kyllä, että puheyhteys on sitten PIDETTÄVÄ olemassa, muuten ei kyllä päästä puusta pitkään.

Mitä siitä nyt sitten on, vajaa 2 kuukautta. Ja kaikki on kuten ennenkin. Harmittaa ihan vietävästi. Mitään ei enää suunnitella, ei haaveilla, ei edes ajatuksen tasolla leikitellä. Olen ihan kuin kala kuivalla maalla. Mikään ei innosta, mikään ei tuota sen suurempaa iloa. En koe olevani minkään masennuslääkityksen tarpeessa, ehkä nämä tuntemukset ovat vaihdevuosiinkin liittyviä? Pelkään pahoin, ettei tämä todellakaan tästä. En halua edes olla lähellä. Vaikka mielessäni näin meidät kaksin lomailemassa, kävelemässä pitkin Kreikkalaisen pikkukylän kivisiä katuja, romanttisesti syömässä meren rannalla... Mitä helvettiä kuvittelin? Emme kuitenkaan voi koko ajan olla irti arjesta ja jossain haavemaailmassa. Varsinkaan vain minun luomassani. Eihän tuo toinen halua edes yhdessä suunnitella mitään mukavaa. Toki varmasti lähtee mukaan, jos varaan matkan ja maksankin sen?

Mietin nyt, pitäisikö minun sittenkin hakea sitä asuntoa uudelleen?