Kevät etenee ja ahdistus syvenee ajoittain. On tosi surullista, että palkkatyön säännöllisestä tekemisestä huolimatta en pysty toteuttamaan mitään muuta kuin peruselämistä. Lainanlyhennys, teinin seutulippu, kuntoilumaksu, eläkemaksu (vapaaehtoinen), puhelinlasku, pari kulutusluottomaksua aiemmalta ajalta, toisen teinin kuukausiraha, pikkumiehen parikymppinen kuukausisäästö. Siinä ne melkein sitten on ja loput jää tarkoin mietittäväksi ruokaan ja bensaan. Luoja paratkoon, jos jotain isompaa sattuisi ja rahaa todella tarvittaisi! Tuosta lainanlyhennysmaksusta menee muitakin juoksevia maksuja yhteiseltä lainanhoitotililtä. Ei mene varmaan pitkään, ennen kuin olen itsekin työssäkäyvä ruoka-avun jonottaja.

Palkat nousivat KUULEMMA pari prosenttia helmikuussa. Se jäikin mulle vaan tiedoksi, koska perusprosenttini on noussut yhdellä ja jostain syystä käteen jäävä raha on jopa pienempi kuin ennen. Että ihan pelkkää vittuilua edes puhua koko asiasta. Olis edes viisikymppiä jääny enemmän käteen!

Asuntolainaa on jäljellä enää pari vuotta. Mies haluaisi lyhentää, lyhentää ja lyhentää. Minä haluaisin elää, matkustella, toteuttaa unelmia ja asioita. Totuus on, että olen holtiton rahankäyttäjä, tai ainakin OLIN aiemmin. Mies on nuukaa sorttia, lapsia kuitenkin jeesaa tarvittaessa. Koti on viihtyisä ja piha luonnonkaunis, ei siinä mitään. Ihmettelen vaan, että mitä sitten, kun kaikki on maksettu? Sittenkö olla möllötetään? Mitään yhteisiä unelmia ei tunnu olevan. Talon ylläpitäminen vaatii myös kunnossapitoa, remontointia. Siis jälleenmyyntiarvon kannalta.

Miksi ihmisen pitää omistaa? Mitä iloa siitä loppujen lopuksi on? Paljon vähemmälläkin voisi pärjätä ja olla levollinen. Kukaan ei tietääkseni ole jäänyt hautaamatta, vaikka olisikin ollut rahaton. Ja käärinliinojen taskut, niihinhän ei tunnetusti mitään taida saada käärittyä? Lapsilla ei olisi riitojen aiheita, kun apu olisi annettu eläessä. Jos niin olisi haluttu.

Tosiasiahan on se, että jos minulla ja miehellä ei olisi lainoja ja lapsia, emme luultavasti tänä päivänä olisi missään tekemisissä. Niin se on. Minä olen tunnevammainen kotitaustaltani, ja niin kai myös hän. Emme pysty puhumaan asioista, tai lähinnä se menee minun itkuiseksi yksinpuhelukseni. Sitten jossain kohtaa huomaan, ettei mikään ole mennyt perille. Kaikki jatkuu niinkuin ennenkin, asiaan ei palata: Kun ollaan hiljaa, ongelmia ei ole?