tiistai, 23. helmikuu 2016

Takaisin lähtöruutuun

Niinhän siinä sitten kävi, että luovuin saamastani asunnosta keskusteltuamme tulevaisuudesta. Mies halusi vielä yrittää ja toki halusin antaa sen mahdollisuuden meille. Onhan meillä paljon kiitollisuudenkin aiheita. Puhuimme hieman tiiviimmin muutaman päivän ajan ja olimme hieman varpaillamme. Positiivistä värettä saattoi aistia kyllä. Mietimme yhdessä, että nyt kun raha-asiat alkavat seestyä, voisimme vielä katsoa, paraneeko olotila muutenkin. Ja ehkä voisimme tehdä vaikka yhteisen matkan jonnekin lämpimään. Katsoa, onko meistä vielä toisillemme. Ja koska tästä ei muille huudeltu, kaikki saivat jatkaa onnellisen tietämättöminä pinnan alla kytevistä asioista? Muistutin kyllä, että puheyhteys on sitten PIDETTÄVÄ olemassa, muuten ei kyllä päästä puusta pitkään.

Mitä siitä nyt sitten on, vajaa 2 kuukautta. Ja kaikki on kuten ennenkin. Harmittaa ihan vietävästi. Mitään ei enää suunnitella, ei haaveilla, ei edes ajatuksen tasolla leikitellä. Olen ihan kuin kala kuivalla maalla. Mikään ei innosta, mikään ei tuota sen suurempaa iloa. En koe olevani minkään masennuslääkityksen tarpeessa, ehkä nämä tuntemukset ovat vaihdevuosiinkin liittyviä? Pelkään pahoin, ettei tämä todellakaan tästä. En halua edes olla lähellä. Vaikka mielessäni näin meidät kaksin lomailemassa, kävelemässä pitkin Kreikkalaisen pikkukylän kivisiä katuja, romanttisesti syömässä meren rannalla... Mitä helvettiä kuvittelin? Emme kuitenkaan voi koko ajan olla irti arjesta ja jossain haavemaailmassa. Varsinkaan vain minun luomassani. Eihän tuo toinen halua edes yhdessä suunnitella mitään mukavaa. Toki varmasti lähtee mukaan, jos varaan matkan ja maksankin sen?

Mietin nyt, pitäisikö minun sittenkin hakea sitä asuntoa uudelleen?

 

perjantai, 11. joulukuu 2015

Sisäistä vapinaa

Nyt on tulevaisuus katkolla siinä mielessä, että näiden kahden viikon aikana on tehtävä päätöksiä. Asunto on tiedossa, jos sen allekirjoitan. Toisaalta, jos saamme puhuttua asioista, ja päätämme yhdessä ponnistella vielä liittomme eteen, myös se vaihtoehto on otettava huomioon.

 

Olen vuosikausia pyöritellyt yksinelämisen ajatusta mahdollisuutena sisäiseen rauhaan, ja nyt olen tehnyt konkreettisia liikkeitä asian eteen. Ihan hiljaisuudessa. Olen itse asiassa lopettanut keskustelun ja keskustelun yrittämisenkin jo jonkin aikaa sitten. Fyysinen läheisyys on minulle lähes painajaista, tai sanotaanko, että ei halailu noin yleensä, mutta seksi ja kaikki siihen liittyvä yrittäminen. Meillä on ihan rauhallista ja tasaista, puhutaan töistä ja kauppalistasta, lapsista ja muiden ihmisten tekemisistä. Me emme suunnittele mitään, emme tulevaisuutta, matkoja, syntymäpäiviä. Se, että muut ihmiset tekevät elämässään ratkaisuja, ei herätä miehessä ilmeisesti mitään kelloa, että halojaa, mekin voisimme kenties tehdä jotain.

 

Mutta ei. Kun katson häntä töihin lähtiessäni, en tunne mitään. Enkä töistä tullessanikaan. Täysin neutraali olotila, en mitenkään halveksi enkä inhoakaan. Hyvä mies, paras isä lapsilleni. Minulla ei ole ketään toista. Rakkaus on vaan jonnekin arjen pyörteisiin kadonnut. Haluaisin rakastaa, mutta en osaa enää. Kun sanon, että meidän pitäisi keskustella, mies loksahtaa kiinni kuin simpukka. En tiedä miksi edes mietin enää, kun kaikki on nyt valmiina. Siksi, että tunnen pettäväni koko maailman. Perheen, ystävät, sukulaiset, naapuruston, kotieläimet. Mutta en itseäni. Pettäisin itseäni, jos aina vaan jäisin tympääntyneenä nykyisyyteeni. Kymmenen vuoden kuluttua olisin vielä happamampi. Nyt voisin vielä elää parikymmentä vuotta mukavasti. Eihän meistä kukaan katoa maan pinnalta. Onhan minulla ihmisiä, jotka eivät hylkää. Lapset ovat viittä vaille aikuisia, ehkä antavat joskus anteeksi?

 

Ratkaisujen aikaa. Maailmankaikkeus näyttää vihreää valoa. Joka puolelta tulee merkkejä muutoksesta ja kaikki on mennyt niin kuin toivoin ja pelkäsin. Kaikki taitaa enää olla minusta kiinni?
 

torstai, 30. huhtikuu 2015

Kevättä rinnassa, jälleen

Mieli on levoton, ajatus käy vähän väliä harhateillä. Matkakuume polttelee. Olisi ihana saada toteuttaa haaveitaan! Jotenkin vaan elelen päivästä toiseen. TIEDÄN, että meidän pitäisi puhua miehen kanssa, mutta en jaksa aloittaa loputonta yksinpuhumista. Silloin tulee kysyttyä itse ja myös vastattua itse ja samalla seliteltyä ihan liikaa, kunnes ei enää itsekään tiedä mitä alunperin halusin. Ja sitten jatketaan taas samaa vanhaa rataa.

Toisaalta ajatus yhteisestä vanhenemisesta on kaunis. Voitaisiin viettää pyöreitä yhdessä, kuokkia puutarhaa, kenties jossain kohtaa saisimme yhteisiä lapsenlapsia? Mutta mitä sitten? Meillä ei ole yhteisiä visioita tulevaisuudesta, en ole ainakaan pienintäkään vihiä saanut asiasta. Jos nyt ajatellaan, missä näemme itsemme 5 tai 10 vuoden kuluttua, epäilen, että emme ainakaan yhdessä matkustelemassa tai harrastamassa. En voi sanoa, että olisimme toistemme parhaat ystävätkään, koska emme pysty jakamaan ajatuksia toisillemme. Ystäviä toki olemme. Silti rakastan häntä kuten rakastan perheenjäsentä, en haluaisi olla riidoissa enkä loukata. Haluan hänelle pelkkää hyvää.

Jollain tasolla tuntuu, kuin emme olisi kumpikaan kasvaneet aikuisiksi. Vanhemmiksi kyllä lapsillemme, mutta ihmisinä ei aikuisiksi. Jotenkin elämänhallinta on koko ajan kädestä suuhun ja rimpuilua raha-asioiden kanssa. Jollain tasolla ajatus on valmis ja päätös on tehty, mutta käytännön toteutus ei nyt lähde irti minusta. Olen ajatellut, että hän saisi jäädä asumaan yhteiseen kotiin, se voitaisiin tosin arvioida tämän hetken tilanteen mukaan. Sitten jos hän joskus haluaisi ja pystyisi ostamaan minut ulos, saisin arvioidun puolikkaani. Toisaalta jos hän olisi vaikkapa kunnostanut ja remontoinut uuden kumppanin kanssa taloa paremmaksi, saisin silti ainoastaan tuon arvioidun osuuteni, vaikka kauppahinta olisi enemmän. Reilua? Näin ajattelen. En laittaisi ketään pahaan rakoseen. Ja hänen iäkkäät vanhempansa luultavasti joka tapauksessa jossain vaiheessa jättävät reilun perinnön, joten hän pystyisi silloin tekemään ratkaisuja.

Lapset luultavasti tuomitsisivat ratkaisuni alkuun, mutta ehkä huomaisivat, että kun olen tyytyväinen elämääni, voin paremmin. Koskaan ei tunnu olevan hyvä hetki ottaa asiaa puheeksi. Yhteinen loma voisi aukaista kielen kannat, mutta silloinkin olen ajatellut, etten halua pilata fiilistä ja nielen aatokseni.

Kevät on kaunis ja suunnitelmia täynnä, ilo pirskahtelee jotenkin läpi kaikesta. Milloinkohan saan vastauksia omiin kipuiluihini? Milloin lakkaan ajattelemasta, mitä muut ajattelevat? Tämä todennäköisesti on ainoa elämäni, ja siihen voisi vielä mahtua kaikenlaista hyvää. Olen näitä ajatuksia pyöritellyt vuosikausia enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta aina tahto on voittanut. Tahto rakastaa. Nyt on sen tahdon kanssa vähän niin ja näin, tarpeeksi merkittävä syy voisi keikauttaa veneen nurin!

 

 

 

 

 

torstai, 11. syyskuu 2014

Lottovoittoa odotellessa

Vatsaa on vääntänyt taas pari päivää oikein urakalla. Mitään selittävää tekijää en ole havainnut, kahvia join ensimmäisen kupin vasta lounaalla. Mystinen juttu. Koko suolisto on kipeänä ja eniten vasen puoli. Munasarjojakin aloin jo epäillä, mutta kyllä nämä tunnelmat ovat suolistoperäisiä.

 

Kävin eilen Ystävän kanssa elokuvissa. Teini heitti minut kaupungille ja oli vihainen kuin ampiainen. Melkein pelotti, että polkaisee pian kaasua ja ollaan jonkun persauksissa kiinni. Ajattelin, että jos nyt avaisin sanaisen arkkuni, niin liikennekaaos olisi valmis. Mietin, miten turkasen monta kertaa minä olen kuskannut milloin ketäkin omat menoni unohtaen. Ja sitten kun itselläni olisi aikaa ja mahdollisuus´tehdä omia asioita, joku kiukuttelullaan pilaa koko fiiliksen. Ja ei, en mennyt katsomaan Mielensäpahoittajaa :).

 

Jotenkin pohdin, miksi vähitellen luovun kaikista niistä asioista, jotka minulle ovat tuottaneet mielihyvää. Kuvailen kyllä vielä melko ahkerasti ja haluaisin uuden kameran, mutta kuvat jäävät koneelle. Pitäisi kehittää ja tehdä lisää albumeita tai valmiita kuvakirjoja. Lukuharrastusta olen hieman viritellyt kesän aikana, mutta enemmänkin voisin lukea. Kuntosali/ryhmäliikuntasopimukseni on nykyään melko kallis, kun en saa luitani sinne laahattua. Suunnittelen kyllä, mutta jotenkin intoni lässähtää iltapäivällä. Kaikki tuntuu niin toivottomalta. Tekisi mieleni mennä pimeään, peiton alle ja unohtaa kaikki pitäisi-asiat. Puutarhassa pitäisi kaivella ja kuokkia. Jos vain antaisi periksi maan vetovoimalle ja antaisi olla? Makaisi ja röhnöttäisi? Veltostuisi ja odottaisi vanhuutta? Mitä tässä taistelemaan, kun mitään hyvää ei ole odotettavissa vielä moneen vuoteen. Velat on maksettava aikanaan, mutta helpottaako se elämä sitten siitäkään?

 

En haluaisi pilata kenenkään elämää, mutta jotenkin tunnen sisimmässäni, että minun pitäisi elää yksin. Omassa kodissani. Omassa rauhassa. En voisi syyttää ketään omista saamattomuuksistani enkä syyllistyä itse muiden ahdistuksista. Voisin jopa jonain päivänä vielä tuntea jotakin? Mutta en vain saa ratkaisua tehtyä. En saa sanottua sitä ääneen. Katselen vaan kun kaikki murenee. En jaksa kohdata sitä tuskaa itsessäni ja toisissa. Toisaalta pelkään, että sairastun ennen kuin saan asian ratkaistua ja huomaan, etten koskaan päässytkään irti vaan jäin vangiksi elämääni.

 

Ja loppujen lopuksi. Kaiken tämän ahdistuksen takana on ainainen rahapula ja penninvenytys. Olen ihan kalkkiviivoilla, mutta en millään jaksaisi enää tahtoa. En jaksaisi maksaa. Haluaisin lyödä kaikki "lihoiksi" ja nauttia elämästä!

torstai, 4. syyskuu 2014

Maitohapoilla mennään

Olin pitkästä aikaa tavallisuudesta poikkeavalla liikuntatunnilla ja kas, löysin näköjään itsestäni uusia lihaksia! Syvään hengittäminenkin koskee jonnekin "kylkiluidenvälilihaksiin". Mutta ei kun uudelleen sinne vaan, niin eiköhän tämä tästä taltu.

 

Aamulla oli taas yksi siilikkä jäänyt auton alle. Kotikulmilla ei ole näkynyt kaikkina näinä vuosina yhtään siiliä, ja nyt kun niitä on alkanut näkyä, ne kaikki taitavat päätyä yksitellen auton alle. Eikö siiliä näe? Sydämestä kouraisee joka kerta, kun lähes kokonainen siilipallo on tiellä kuolleena, ja tiedän jo, että iltapäivällä se on enää littana nahka. Voisi sitten edes nykäistä sen otusparan tien sivuun... Mutta usein on niinkin, että kohta, jossa pitäisi pysähtyä, on sen verran vaarallinen, ettei voi siinä työmatkansa ratoksi pysähtyä hautausurakoitsijaksi/ruumiinkuljettajaksi. Siili parat! Muutenkin kun lukee ajoittain teoista, joita ihminen eläimille tekee, ei voi ymmärtää, miten joku kykenee moiseen. Eläin kun ei itse ole omistajaansa valinnut ja on aivan tämän armoilla. 

 

Lapsuuden kodissani oli alkoholiongelmaa, äitini uudelle puolisolle viina maistui ja maistuu edelleen. Ei koko ajan, mutta tunnistettavasti ongelmaksi asti. Jouduin työn puitteissa todistamaan erään työkaverin kohdalla samaa eräässä illanvietossa. Hänen persoonallisuutensa suorastaan muuttui muutaman lasillisen jälkeen, alkoi naljailla ja puhua kirjakielellä. Olin jokseenkin hämmentynyt, ja tajusin myöhemmin asiaa analysoidessani, että tuttuahan tuo minulle oli. Jos olisin läheisempi, sanoisin varmasti suoraan, että hänelle ei tunnu sopivan alkoholi sitten yhtään. Toisaalta hän on niin fiksu ihminen normaalisti, että varmasti tietää kyllä itsekin tämän. Mopo lähtee käsistä. Huomaan olevani hieman enemmän tarkkailija kuin keskipiste. En koe mitään paremmuutta tai tuomitse, mutta miettimään se pistää.

 

Nyt ei ole mitään akuuttia suunnitelmissa. Joka päiväistä elämää vain.