..tai ehkä keskellä keski-ikää?

Olen todennut viimeisen viikon aikana, että en ehkä olekaan täysi kapakala miesten suhteen. Tapasin nimittäin pitkästä, pitkästä aikaa miehen, joka silloin joskus oli vielä poika, tai nuori mies. Silloin en tiennyt mitä elämältä yleensäkään halusin, joten en osannut haluta häntäkään elämääni. Kuitenkin, nyt kun hän sattumalta tupsahti eteeni, lähti mieleni ja sydämeni laukkaamaan vähän liian kovaa. Aloin haaveilla hänestä, vaikka kaikki olosuhteet ilmeisesti ovatkin haaveitani vastaan. Mutta en välitä siitä, Olen onnellinen, että pystyn vielä tuntemaan ihastusta ja suorastaan haluaisin hänelle sen sanoa. Miten lämmin ja mukava olo voi tulla toisen näkemisestä, miten mieli läikähtää ilosta. Eli tämä ei mitä luultavimminkaan johda yhtään mihinkään, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla on tunne, että voisin heittäytyä.

Toisaalta realistina ajattelen, että ehkä en enää ole ihan kukkanen hänen silmissään. Ikä tekee tehtävänsä. Tosin, onhan minulla elämänkokemusta ja sen tuomaa varmuutta ja hyväksyntää. Ehkä hänellä on nuori ja kaunis vaimo? Pakko olla, koska lapset ovat vielä melko pieniä. No. Mutta saahan sitä haaveilla. En koskaan haluaisi hajottaa toisen tai omaa pelkän itsekkyyden vuoksi.

Näihin ajatuksiin. Hyvää Yötä.