Vatsaa on vääntänyt taas pari päivää oikein urakalla. Mitään selittävää tekijää en ole havainnut, kahvia join ensimmäisen kupin vasta lounaalla. Mystinen juttu. Koko suolisto on kipeänä ja eniten vasen puoli. Munasarjojakin aloin jo epäillä, mutta kyllä nämä tunnelmat ovat suolistoperäisiä.

Kävin eilen Ystävän kanssa elokuvissa. Teini heitti minut kaupungille ja oli vihainen kuin ampiainen. Melkein pelotti, että polkaisee pian kaasua ja ollaan jonkun persauksissa kiinni. Ajattelin, että jos nyt avaisin sanaisen arkkuni, niin liikennekaaos olisi valmis. Mietin, miten turkasen monta kertaa minä olen kuskannut milloin ketäkin omat menoni unohtaen. Ja sitten kun itselläni olisi aikaa ja mahdollisuus´tehdä omia asioita, joku kiukuttelullaan pilaa koko fiiliksen. Ja ei, en mennyt katsomaan Mielensäpahoittajaa :).

Jotenkin pohdin, miksi vähitellen luovun kaikista niistä asioista, jotka minulle ovat tuottaneet mielihyvää. Kuvailen kyllä vielä melko ahkerasti ja haluaisin uuden kameran, mutta kuvat jäävät koneelle. Pitäisi kehittää ja tehdä lisää albumeita tai valmiita kuvakirjoja. Lukuharrastusta olen hieman viritellyt kesän aikana, mutta enemmänkin voisin lukea. Kuntosali/ryhmäliikuntasopimukseni on nykyään melko kallis, kun en saa luitani sinne laahattua. Suunnittelen kyllä, mutta jotenkin intoni lässähtää iltapäivällä. Kaikki tuntuu niin toivottomalta. Tekisi mieleni mennä pimeään, peiton alle ja unohtaa kaikki pitäisi-asiat. Puutarhassa pitäisi kaivella ja kuokkia. Jos vain antaisi periksi maan vetovoimalle ja antaisi olla? Makaisi ja röhnöttäisi? Veltostuisi ja odottaisi vanhuutta? Mitä tässä taistelemaan, kun mitään hyvää ei ole odotettavissa vielä moneen vuoteen. Velat on maksettava aikanaan, mutta helpottaako se elämä sitten siitäkään?

En haluaisi pilata kenenkään elämää, mutta jotenkin tunnen sisimmässäni, että minun pitäisi elää yksin. Omassa kodissani. Omassa rauhassa. En voisi syyttää ketään omista saamattomuuksistani enkä syyllistyä itse muiden ahdistuksista. Voisin jopa jonain päivänä vielä tuntea jotakin? Mutta en vain saa ratkaisua tehtyä. En saa sanottua sitä ääneen. Katselen vaan kun kaikki murenee. En jaksa kohdata sitä tuskaa itsessäni ja toisissa. Toisaalta pelkään, että sairastun ennen kuin saan asian ratkaistua ja huomaan, etten koskaan päässytkään irti vaan jäin vangiksi elämääni.

Ja loppujen lopuksi. Kaiken tämän ahdistuksen takana on ainainen rahapula ja penninvenytys. Olen ihan kalkkiviivoilla, mutta en millään jaksaisi enää tahtoa. En jaksaisi maksaa. Haluaisin lyödä kaikki "lihoiksi" ja nauttia elämästä!