Nyt on tulevaisuus katkolla siinä mielessä, että näiden kahden viikon aikana on tehtävä päätöksiä. Asunto on tiedossa, jos sen allekirjoitan. Toisaalta, jos saamme puhuttua asioista, ja päätämme yhdessä ponnistella vielä liittomme eteen, myös se vaihtoehto on otettava huomioon.

Olen vuosikausia pyöritellyt yksinelämisen ajatusta mahdollisuutena sisäiseen rauhaan, ja nyt olen tehnyt konkreettisia liikkeitä asian eteen. Ihan hiljaisuudessa. Olen itse asiassa lopettanut keskustelun ja keskustelun yrittämisenkin jo jonkin aikaa sitten. Fyysinen läheisyys on minulle lähes painajaista, tai sanotaanko, että ei halailu noin yleensä, mutta seksi ja kaikki siihen liittyvä yrittäminen. Meillä on ihan rauhallista ja tasaista, puhutaan töistä ja kauppalistasta, lapsista ja muiden ihmisten tekemisistä. Me emme suunnittele mitään, emme tulevaisuutta, matkoja, syntymäpäiviä. Se, että muut ihmiset tekevät elämässään ratkaisuja, ei herätä miehessä ilmeisesti mitään kelloa, että halojaa, mekin voisimme kenties tehdä jotain.

Mutta ei. Kun katson häntä töihin lähtiessäni, en tunne mitään. Enkä töistä tullessanikaan. Täysin neutraali olotila, en mitenkään halveksi enkä inhoakaan. Hyvä mies, paras isä lapsilleni. Minulla ei ole ketään toista. Rakkaus on vaan jonnekin arjen pyörteisiin kadonnut. Haluaisin rakastaa, mutta en osaa enää. Kun sanon, että meidän pitäisi keskustella, mies loksahtaa kiinni kuin simpukka. En tiedä miksi edes mietin enää, kun kaikki on nyt valmiina. Siksi, että tunnen pettäväni koko maailman. Perheen, ystävät, sukulaiset, naapuruston, kotieläimet. Mutta en itseäni. Pettäisin itseäni, jos aina vaan jäisin tympääntyneenä nykyisyyteeni. Kymmenen vuoden kuluttua olisin vielä happamampi. Nyt voisin vielä elää parikymmentä vuotta mukavasti. Eihän meistä kukaan katoa maan pinnalta. Onhan minulla ihmisiä, jotka eivät hylkää. Lapset ovat viittä vaille aikuisia, ehkä antavat joskus anteeksi?

Ratkaisujen aikaa. Maailmankaikkeus näyttää vihreää valoa. Joka puolelta tulee merkkejä muutoksesta ja kaikki on mennyt niin kuin toivoin ja pelkäsin. Kaikki taitaa enää olla minusta kiinni?