Olipas ruma otsikko! No, siitäkin. Jonkinlainen voimakas suoliston ärsytystila on saanut minut pariksi päiväksi sairaslomalle. Kävin eilen lääkärillä valittamassa vaivojani ja tänään labrassa. Ei ainakaan käsikopelolla mitään ylimääräisiä pahkuroita suolistossa tunnu. Sekin hieman helpottaa. Tätä on toistuvasti ollut jo kauemmin, mutta nyt ei tuntunut rauhoittuvan millään. Ainoa provosoiva asia, jota suustani alas olen laittanut, on kahvi. Pitänee yrittää vähentää, vaikka vaikeaa se on. Kaurapuuroa olen aamuisin "keittänyt", josko vähän lempeämpää olis sinne kahvin alle. Ajattelin joka tapauksessa, että tänä illalla uskaltaudun joka tapauksessa jumppaan. Enää ei ole sellainen olo, että tulee housuun jos vähänkin ponnistaa.

 

Sitten on tietenkin  stressi. Ainoa asia, joka voisi stressata, on ainainen rahapula. Joulu lähestyy ja ahdistaa, kun jokaiselle pitäis jotakin hankkia, eikä se sais tänä vuonna olla kallista. Harmittaa vaan, kun aiemmin olen ostanut kunnon lahjan ja nyt valikoima supistuu pahasti. Luulis että elämässä mennään eteenpäin, mutta minä tyttö menenkin koko ajan taaksepäin. Luottorajat paukkuu, palkka pienenee suhteessa kuluihin, jotka nousevat koko ajan: Jätehuolto, vesi, sähkö, öljy, vakuutukset... Ruoka on ainoa, jolla joskus voi helliä, mutta myös ainoa, jossa voi säästää. Että revi siitä sitten. Onneksi joulun eteen ei tarvitse hirveitä liikkeitä tehdä, kun niitä pöperoitä ei kukaan viikkokaupalla jaksa syödä. Olen tässä harkinnut vakavasti erota kaikista mahdollisista instansseista, jotka riistävät prosentteja palkastani, yhdestä jo erosinkin. Työttömyyskassan jäsen pitää kuitenkin olla kaiken varalta. Tässä maailmantilanteessa kun uutisia kuuntelee, ei koskaan tiedä, milloin onkin tarpeeton. Voihan kökkö.

 

Ajattelin ostaa tänä jouluna kummilapsille toisenlaisen joululahjan, sellaisen kehitysapujutun siis. Vaikka vuohi taikka koulutarvikkeita jollekulle tarvitsevalle. Mahtaako kummilapsoset vetää herneet nenään, kun ei tule lisää rahaa tai tavaraa huushollin tukkeeksi? Jotenkin tuntuu, että vaikeat ajat kirvoittavat halun auttaa niitä, joilla on vielä huonommin. Kun katsoin jostakin monista keräysohjelmista kolmea sisarusta, joista vanhin, 7-vuotias piti huolta 5- ja 3-vuotiaista sisaruksistaan, olisin voinut kiskoa vaikka vaatteet päältäni auttaakseni heitä jotenkin. Vanhempia ei ollut ja tuon urhean pikkupojan ainoa toive oli kuolla jonain päivänä. Että itketti. Toivon sydämestäni, että he saivat avun ahdinkoonsa ja lämpöä onnettomaan asumukseensa. Silti en täysin luota noihin järjestöjen vilpittömiin lupauksiin. Kun kerran koko maailma kerää miljoonia ja taas miljoonia, eikö joskus niiden ropojen luulis alkaa näkyä jossain konkreettisesti. Vaikka siis autettaviakin siellä on miljoonia, luulis että siihen hintatasoon nähden nuo lahjoitetut miljoonat vähintään triplaantuisivat? Money makes the world go round.

 

Kävin illalla katsomassa alakoululaisen itsenäisyyspäivätansseja. Oli hienoa ja liikuttavaa katsella lasten vilpitöntä intoa ja kauniita hepeneitä. Ja hienoa nähdä, että vaikka joillain lapsilla oli rajoituksia, he olivat muiden mukana reippaasti ja uskalsivat liikkua mukana. Taas sain liikutuksen kyyneleet silmiini pariinkin otteeseen. Välillä rasittaa olla itkuiikka, mutta onneksi sentään joskus tunnen jotakin! Muuten olen aika kapakala.

 

Esimerkiksi romantiikka on nykyisin asia, joka lähinnä huvittaa ja säälinkin ajoittain nuoria, jotka elävät vielä "sen oikean" löytämisen toivossa. Sitten kun ei oikein löydy, aletaan vähitellen laskea rimaa ja lopulta vaikka millaisista paskiaisista yritetään pusertaa positiivisia näkökulmia esiin, vähän silmät ummessa. Silmänsä voi sulkea hetkeksi kyllä. Voi kunpa he näkisivät, kuinka onnekkaita ovat vapaudessaan! Saavat mennä ja tulla niinkuin haluavat. Mutta kai se on luonnollista, että jossain vaiheessa alkaa tikittää, useimmilla. Siksi en yleensä tuokaan näitä kyynisiä näkemyksiäni esille pöytäkeskusteluissa, toivotan vaan kiltisti onnea ja iloitsen vauvauutisista ynnä muista sen hetken, kun on tarpeen. Kateellinen kaiketi olen? Tai ehken sittenkään, olenhan minäkin osani saanut ja lapseni tehnyt. Nyt voisin pitää muutaman vuoden paussin ja nauttia aikuisen elämästä.

 

Hyvää joulunaikaa ja kauniimpia ajatuksia ensi vuodelle ;)