Olin pitkästä aikaa tavallisuudesta poikkeavalla liikuntatunnilla ja kas, löysin näköjään itsestäni uusia lihaksia! Syvään hengittäminenkin koskee jonnekin "kylkiluidenvälilihaksiin". Mutta ei kun uudelleen sinne vaan, niin eiköhän tämä tästä taltu.

Aamulla oli taas yksi siilikkä jäänyt auton alle. Kotikulmilla ei ole näkynyt kaikkina näinä vuosina yhtään siiliä, ja nyt kun niitä on alkanut näkyä, ne kaikki taitavat päätyä yksitellen auton alle. Eikö siiliä näe? Sydämestä kouraisee joka kerta, kun lähes kokonainen siilipallo on tiellä kuolleena, ja tiedän jo, että iltapäivällä se on enää littana nahka. Voisi sitten edes nykäistä sen otusparan tien sivuun... Mutta usein on niinkin, että kohta, jossa pitäisi pysähtyä, on sen verran vaarallinen, ettei voi siinä työmatkansa ratoksi pysähtyä hautausurakoitsijaksi/ruumiinkuljettajaksi. Siili parat! Muutenkin kun lukee ajoittain teoista, joita ihminen eläimille tekee, ei voi ymmärtää, miten joku kykenee moiseen. Eläin kun ei itse ole omistajaansa valinnut ja on aivan tämän armoilla. 

Lapsuuden kodissani oli alkoholiongelmaa, äitini uudelle puolisolle viina maistui ja maistuu edelleen. Ei koko ajan, mutta tunnistettavasti ongelmaksi asti. Jouduin työn puitteissa todistamaan erään työkaverin kohdalla samaa eräässä illanvietossa. Hänen persoonallisuutensa suorastaan muuttui muutaman lasillisen jälkeen, alkoi naljailla ja puhua kirjakielellä. Olin jokseenkin hämmentynyt, ja tajusin myöhemmin asiaa analysoidessani, että tuttuahan tuo minulle oli. Jos olisin läheisempi, sanoisin varmasti suoraan, että hänelle ei tunnu sopivan alkoholi sitten yhtään. Toisaalta hän on niin fiksu ihminen normaalisti, että varmasti tietää kyllä itsekin tämän. Mopo lähtee käsistä. Huomaan olevani hieman enemmän tarkkailija kuin keskipiste. En koe mitään paremmuutta tai tuomitse, mutta miettimään se pistää.

Nyt ei ole mitään akuuttia suunnitelmissa. Joka päiväistä elämää vain.