Onko se taas tämä jokakeväinen ahdistus, kun ei jaksaisi olla naimisissa. Ei jaksaisi kuunnella teiniangstia eikä muutakaan rutinaa ympäristöstä. Pitäisi treenata vähän tehokkaammin ja syödä vähän vähemmän makeaa. Pitäisi voittaa lotossa. Mutta haluaisin vaan nukkua tai laittaa suklaapaloja suuhuni.

En tiedä mistä lähteä liikkeelle. Ensin on hoidettava muutama käytännön asia pois päiväjärjestyksestä. Lapset ensin. Haaveissa siintelee oma, kolmas elämäni. Omassa kodissa, ilman energiasyöppöjä tai passattavia. Energinen elämä, jossa kukaan ei mökötä jos en anna, harrastan liikaa tai opiskelen jotain uutta. En tajua mikä tässä on sitten vaikeaa. Ymmärrän toisaalta ihmisiä, jotka tarvitsevat ihastuksen irtautuakseen vanhasta. Tai ei ihastusta vaan suhteen. Mutta minä en halua suhdetta kuin itseeni ja ystäviini tällä hetkellä. Mutta ehkä on helpompaa temmata itsensä irti kun on jotain tilalla. Minä pelkään tekeväni elämäni virheen, mutta toisaalta uskon, että tunteet eivät enää ala roihuta. Enkä tajua miksi meidän pitäisi kitkuttaa yhdessä keinutuoliin asti, kun voisimme elää tyydyttävää elämää ilmankin toisiamme. Ajatus yhteisestä keinutuolissa kiikkumisesta AHDISTAA. En halua kiikkua, vaan liikkua.

Ainainen rahapula ahdistaa. Luottovelat ahdistaa. Niistä en voi edes puhua. Ne ovat minun. Toteutumattomat haaveet ahdistavat. Tuntuu, kuin olisin appiukon kanssa naimisissa. Mutta jos joskus saan ratkaisun tehtyä, tai jos se tehdään puolestani, koskaan en enää kenenkään kanssa hynttyitäni lyö yhteen.

Taidan lähteä lenkille.