Haluan, että minut kuoltuani tuhkataan, mahdollisimman edullisesti ja vaivattomasti. Mistäköhän tähän päästiin? Ehkä se oli se, että kun olen tästä ennenkin puhunut ääneen, olen varma, ettei puoliakaan kuulla. Se, että ajattelen taas elämääni yksin. Siis tulevaa elämääni yksin. Se, että oikea tissini on kipeä enkä tiedä onko tämä normaalia kuukausittaista oireilua vai olisiko nyt syytä oikeasti kirmata mammografiaan. Seuraan nyt pari päivää ja sitten tilaan lääkärin. Minkä lääkärin? Yleislääkärin? Gynen? Voihan fuck.

Sitten, ajatus joka taas on minulle kirkastunut: En ole erityisen hyvä tyyppi. En ole ihmisenä kehittynyt sellaiseksi intuitiiviseksi, hauskaksi ja karismaattiseksi keskustelijaksi, joka haluaisin olla. Olen vain sopeutuvainen vallitseviin olosuhteisiin. Melko hyvä työntekijä. Tunnollinen. Alan jo näyttää melko vanhalta. Ikäiseltäni! Huomaan, että "tyttöseurassa" alan jo olla hiukan kulahtanutta mallia, vaikka mieli on nuori. Ärsyttävää. 

En myöskään tiedä mitä minun pitäisi tehdä elämälleni. Rakastan lapsiani enemmän kuin elämääni, mutta teinityttäreni angstaaminen vie minut epätoivon partaalle ja saa minut voimaan pahoin. Koen ahdistusta siitä, etten voi korjata kaikkea. Johtuuko se siitä, että voin naisena tunnistaa näitä fiiliksiä? Enhän ole koskaan ollut poika tahi nuori mies.

Parisuhteeni on olematon, rakastan miestäni kuin vanhaa ystävää, enkä toivo hänelle kuin hyvää. En halua seksiä, en tunne sillä saralla mitään. En tunne itseäni halutuksi minuna, en tunne itseäni naiseksi. En edes enää tiedä, miksi minun pitäisi haluta seksiä ja olenko koskaan tuntenut itseäni muuta kuin hyväksikäytetyksi seksin osalta... En halua ketään muutakaan. Jos pinnistän muistiani, voin kyllä palauttaa muutaman kiihkeän suhteen tai hetken, jolloin seksi on ollut ihanaa, mutta en osaa kuvitella sitä enää meidän keskeiseksi. Parasta aikaa on varmasti ollut lasten "tekeminen", mahdollisuus, että tästä voi ja saa syntyä jotain ihanaa, jos on syntyäkseen. Olen itse asiassa varma, etten silti tuon parempaa miestä tule koskaan löytämään. Sitä paitsi kukaan ei enää katso minua sillä silmällä, olen yhtä kiinnostava kuin kaupan muovikassi. Haluaisin ajatella olevani "nuori ikäisekseni". Joskus tunnen mielihyvää liikunnan johdosta, näytän melko sutjakalta. 

Haluaisin sopia erosta sovussa ja ilman draamaa, asiallisesti. Haluaisin olla yhdessä lasten takia, kumppaneina. Lomailla yhdessä. Mutta en mitään romantiikkaa enkä kotitöitä seksin muodossa. Arki on tappanut nämä haaveet, en jaksa edes yrittää tuntea.  Miten tällainen asia sovitaan? Olen toivonut, että mieheni löytäisi jonkun ihanan syöjättären, niin asia ratkeaisi ihan naps, tuosta vaan. Mutta ei se nyt tunnu niinkään menevän, ja voisinhan kuitenkin tuntea lievää pettymystä, mutta jotenkin ymmärtäisin.

Miksi tätä asiaa pohdin vuodesta toiseen tekemättä sille mitään? Elämä ei tästä pitene. Pelkään suoraan sanoen, että teen elämäni virheen enkä osaakaan elää asian kanssa. Toisaalta, oman elämän ajatteleminen siintää rauhan ja itseni rakastamisen tyyssijana, elämänä, joka olisi minun näköistäni. Elämänä, jossa minun ei tarvitsisi ajatella koko ajan muita. Tiedän, tiedän. En pääse koskaa kokonaan irti. Olen edelleen äiti. Mutta haluaisin olla myös nainen ja ihminen, ystävä. Iloita elämästä eri lailla kuin nykyään. Mutta kuten sanottu, kaikkeen tottuu.