Mieli on levoton, ajatus käy vähän väliä harhateillä. Matkakuume polttelee. Olisi ihana saada toteuttaa haaveitaan! Jotenkin vaan elelen päivästä toiseen. TIEDÄN, että meidän pitäisi puhua miehen kanssa, mutta en jaksa aloittaa loputonta yksinpuhumista. Silloin tulee kysyttyä itse ja myös vastattua itse ja samalla seliteltyä ihan liikaa, kunnes ei enää itsekään tiedä mitä alunperin halusin. Ja sitten jatketaan taas samaa vanhaa rataa.

Toisaalta ajatus yhteisestä vanhenemisesta on kaunis. Voitaisiin viettää pyöreitä yhdessä, kuokkia puutarhaa, kenties jossain kohtaa saisimme yhteisiä lapsenlapsia? Mutta mitä sitten? Meillä ei ole yhteisiä visioita tulevaisuudesta, en ole ainakaan pienintäkään vihiä saanut asiasta. Jos nyt ajatellaan, missä näemme itsemme 5 tai 10 vuoden kuluttua, epäilen, että emme ainakaan yhdessä matkustelemassa tai harrastamassa. En voi sanoa, että olisimme toistemme parhaat ystävätkään, koska emme pysty jakamaan ajatuksia toisillemme. Ystäviä toki olemme. Silti rakastan häntä kuten rakastan perheenjäsentä, en haluaisi olla riidoissa enkä loukata. Haluan hänelle pelkkää hyvää.

Jollain tasolla tuntuu, kuin emme olisi kumpikaan kasvaneet aikuisiksi. Vanhemmiksi kyllä lapsillemme, mutta ihmisinä ei aikuisiksi. Jotenkin elämänhallinta on koko ajan kädestä suuhun ja rimpuilua raha-asioiden kanssa. Jollain tasolla ajatus on valmis ja päätös on tehty, mutta käytännön toteutus ei nyt lähde irti minusta. Olen ajatellut, että hän saisi jäädä asumaan yhteiseen kotiin, se voitaisiin tosin arvioida tämän hetken tilanteen mukaan. Sitten jos hän joskus haluaisi ja pystyisi ostamaan minut ulos, saisin arvioidun puolikkaani. Toisaalta jos hän olisi vaikkapa kunnostanut ja remontoinut uuden kumppanin kanssa taloa paremmaksi, saisin silti ainoastaan tuon arvioidun osuuteni, vaikka kauppahinta olisi enemmän. Reilua? Näin ajattelen. En laittaisi ketään pahaan rakoseen. Ja hänen iäkkäät vanhempansa luultavasti joka tapauksessa jossain vaiheessa jättävät reilun perinnön, joten hän pystyisi silloin tekemään ratkaisuja.

Lapset luultavasti tuomitsisivat ratkaisuni alkuun, mutta ehkä huomaisivat, että kun olen tyytyväinen elämääni, voin paremmin. Koskaan ei tunnu olevan hyvä hetki ottaa asiaa puheeksi. Yhteinen loma voisi aukaista kielen kannat, mutta silloinkin olen ajatellut, etten halua pilata fiilistä ja nielen aatokseni.

Kevät on kaunis ja suunnitelmia täynnä, ilo pirskahtelee jotenkin läpi kaikesta. Milloinkohan saan vastauksia omiin kipuiluihini? Milloin lakkaan ajattelemasta, mitä muut ajattelevat? Tämä todennäköisesti on ainoa elämäni, ja siihen voisi vielä mahtua kaikenlaista hyvää. Olen näitä ajatuksia pyöritellyt vuosikausia enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta aina tahto on voittanut. Tahto rakastaa. Nyt on sen tahdon kanssa vähän niin ja näin, tarpeeksi merkittävä syy voisi keikauttaa veneen nurin!