Kirjoitin jo tovin, ja onnistuin hipaisemaan taas näppäimistöä ja kaikki hävisi bittien avaruuteen!

Niin, siis voiko lastaan vihata? Voi. Voi kyllä. Rakkaus ja vihahan ovat niin lähellä. Minun maljani on ylitsevuotavainen tänään, samoin silmäni. En tunne tuota raivoavaa persoonaa, joka oksentaa pahan olonsa päälleni, kiukuttelee ja käskyttää kiittämättömänä. Mietin, voisiko hänellä olla jokin psykiatrinen ongelma? Murrosikäkin luulisi jo olevan ohi? 

Tässä on nyt mennyt tovi, kun olen yrittänyt kuunnella ja ymmärtää ja kannustaa ja auttaa, mutta tänään sain kuulla, että kaikki onkin minun aikaansaannostani ja - syytäni. Sisso! Sitten olen kyllä ihan helvetin kökkötraktori ihmissuhteissa. Onhan noita välirikkoja tapahtunut minulle ennenkin, kaiketi en ole sitten vain taaskaan tajunnut. Aamu meni silmien tulviessa. Oli kiva mennä keskimmäisen päättäjäisiin silmät turvonneina ja koko ajan puski lisää. Suvivirsi kaikui herkkänä juhlasalissa, ja minun sisimpäni kuohui ahdistusta.

Minä niin kaipaisin olkapäätä, johon nojata. Muutama minulla onkin, ja jo ihan heitä ajattelemallakin tiedän, että he ymmärtäisivät. Oma mies on hiljaa, ei puolusta, ei kannusta.